Pekka Reinikainen Yrityksiä ymmärtää

Tehokkain kokonaisvaltainen kriisinhallinta tehdään ennalta

Kallein tapa ratkoa kriisejä ja konflikteja on päästää niiden ydin sulamaan, kuten vakavimmassa ydinonnettomuuden muodossa tapahtuu.

Siinä vaiheessa, kun kaikki muu on osoittautunut riittämättömäksi, siviiliväestö pakenee, ja kriisinhallintaa harjoitetaan aseet kädessä, resursseja palaa valon nopeudella.

Tuloksellisinta, ja siksi usein myös kustannustehokkainta on estää kriisin, konfliktin tai onnettomuuden toteutuminen, tai minimoida toteutuvan riskin materiaaliset ja sosiaaliset tuhot, sekä siihen liittyvä inhimillinen kärsimys. Tehokkain kokonaisvaltainen kriisinhallinta tehdään ennakolta.

Suomen Punainen Risti on hallinnut kriisejä jo yli 140 vuoden ajan, sekä kotimaassa että maailmalla. Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun maailmanlaajuisen liikkeen erityisyys ja ylittämätön vahvuus on sen pysyvä läsnäolo maailman kaikissa kolkissa. Kyetäkseen reagoimaan haasteeseen Punaisen Ristin ei lähtökohtaisesti tarvitse lähettää ketään minnekään: järjestö on jo elimellinen osa sitä ihmisyhteisöä, jota tapahtuma koskettaa.

Toisaalta, jos tilanne niin vaatii, Punaisen Ristin liike pystyy skaalaamaan toimenpiteensä paikallisesta aina globaaliin mittakaavaan asti kuten Tapaninpäivän 2004 tsunamin tai Haitin vuoden 2010 maanjäristyksen yhteydessä tapahtui.

Punainen Risti on kriiseissä, konflikteissa ja luonnononnettomuuksissa läsnä ennen kuin jotain tapahtuu, tapahtuman aikana, ja sen jälkeen. Punainen Risti työskentelee kaikkein haavoittuvimpien ihmisten ja yhteisöjen keskuudessa. Järjestön työn kokonaisvaltaisena tavoitteena on kasvattaa riskialtteimpien ihmisyhteisöjen iskunkestävyyttä niin kriisi- ja katastrofivalmiuden kuin terveydenkin osalta. Punainen Risti pyrkii ennakoimaan toteutuvia riskejä voidakseen ennalta lievittää, tai jopa estää niiden seurauksia. Toteutuviin riskeihin järjestö vastaa tehokkaasti.

Punaisen Ristin näkökulmasta kriisinhallintaan liittyy munan ja kanan problematiikka. Toteutuva kriisi tai konflikti tuottaa säännönmukaisesti humanitaarisia haasteita. Joskus humanitaarinen tilanne voi puolestaan myötävaikuttaa kriisin tai konfliktin syntyyn, tai kiihdyttää niitä.

Ilmastonmuutoksen aiheuttama pitkittynyt kuivuus aiheutti Syyrian kriisin alkujuurilla humanitaarisia haasteita. Haasteisiin ei maassa kyetty vastaamaan. Loppu on historiaa. Osin jopa virallisen nälänhädän asteen saavuttaneen ruokaturvatilanteen vaikutus Etelä-Sudanin kriisin myöhempiin vaiheisiin on toinen keskustelun arvoinen esimerkki.

Kaikkiin kriisinhallintaan tähtääviin pyrkimyksiin tulisi sisällyttää vahva humanitaarisen vasteen elementti, jonka ydin on ennaltaehkäisyssä. Tässä on Punaisen Ristin liikkeen omin toimintakenttä, ja yhteys kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsitteeseen.

 

Humanitaarinen korjausvelka hälyttävällä tasolla

Kymmenen vuoden aikajaksolla vuodesta 2008 vuoteen 2017 YK koordinoi avustusvetoomuksia yhteensä 147,8 miljardin Yhdysvaltain dollarin edestä. Vain osa vetoomuksista tuli rahoitetuksi. Humanitaarista korjausvelkaa, eli vaille rahoitusta jääneitä humanitaarisen avun tarpeita, syntyi tuona kymmenvuotisjaksona 58,7 miljardia dollaria.

Humanitaarinen korjausvelka on pysyvä käsite. Kriisien, konfliktien ja luonnononnettomuuksien aiheuttamia yhteenlaskettuja tarpeita ei ole kyetty kokonaisuudessaan kattamaan kertaakaan sinä aikana, kun lukuja on tilastoitu.

Humanitaarinen korjausvelka ei ole sen merkillisempi velka kuin mikään muukaan. Velkaa voi olla, ja se voi jopa kumuloitua, mutta jossakin vaiheessa kumuloitunut velka uhkaa muuttua kestämättömäksi. Pankkilainakäsittein tähän tilanteeseen päädytään viimeistään silloin, kun velallisen käytettävissä olevat resurssit eivät enää riitä edes velkakoron kattamiseen.

YK:n koordinoimien vetoomusten osalta vuosina 2008-2017 syntynyt 58,7 miljardin humanitaarinen korjausvelka vastaa noin neljän vuoden ja yhdeksän kuukauden humanitaarisia tarpeita tällä kymmenen vuoden aikajanalla. Vuonna 2015 kattamatta jäi 45 % tarpeista, vuonna 2017 vajeeksi muodostui 49,4%.

Kysymys kuuluu: miten paljon humanitaarista korjausvelkaa voi kerryttää ennen kuin kriisit ja konfliktit heijasteineen muuttuvat hallitsemattomiksi?

 

Vuosi 2015 ennakoi tulevaa

Maailma sai ytimensä sulattavasta humanitaarisesta kriisistä lievää esimakua vuoden 2015 pakolaistilanteen muodossa. Tilanne ei ollut hetkellisesti kenenkään hallinnassa. Lähivuosikymmenten mahdolliset riskien toteuman seuraukset huomioiden se oli kuitenkin vain preludi.

Nykyisen humanitaarisen järjestelmän toimivuus on viime vuosien aikana asetettu kyseenalaiseksi. Koska nykyajan kriiseistä on monesti muodostunut pysyvä ilmiö jolla ei välttämättä ole selkeää alkua, lopusta puhumattakaan, voidaan kysyä, onko perusteltua erottaa humanitaarinen kriisivaste ja kehitysohjelmat toisistaan niin jyrkästi kuin tähän asti on tehty? Kanada ja Britannia ovat jo yhdistäneet kehitysohjelmien ja humanitaarisen avun rahoitusta myöntävät viranomaistahonsa.

Esiin on noussut Prevention-Resilience-Response -malli. Malli toteuttaa Punaisen Ristin liikkeen jo käyttämän jatkumo-kaavan. Kriisien, konfliktien, ja luonnononnettomuuksien seurausten estäminen, tai niiden lieventäminen on ensisijaista. Koska tässä ei aina onnistuta, riskialttiiden yhteisöjen iskunkestävyyttä tulee kohentaa. Lopulta, kun jotakin kuitenkin väistämättä tapahtuu, kriisivasteen on oltava riittävä. Response-vaiheen toteuduttua sama kaava käynnistyy riskialttiissa yhteisössä uudelleen.

Kolmivaiheinen kokonaisvaltainen kriisinhallinta on kuin tulvapato. Uutta vettä tulee yläjuoksulta koko ajan, eikä pato voi pitää takanaan kaikkea. Ratkaiseva kysymys on, paljonko vettä osataan ja voidaan juoksuttaa turvallisesti niin, ettei se läpäise patoa hallitsemattomasti. 

Kolmivaiheisen kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan keskiössä on kysymys siitä, asetetaanko kriisinhallinnan painopisteeksi ennaltaehkäisy vai keskitytäänkö toteutuneiden riskien tulppaamiseen. Vastaus tähän kysymykseen linjaa merkittävällä tavalla resurssien kohdentamista.

Tulevaisuuden uhkiin vastaaminen on hyvä tapa tarkastella painopisteasettelun perusteita.

 

Riskikeskittymämaat polttopisteessä

YK julkistaa vuosittain luettelon maailman kehittymättömimmistä maista. Vuoden 2018 luettelossa on 47 maata. 21 näistä maista ovat niin sanottuja perustajajäseniä eli ne ovat olleet luettelossa alusta alkaen, vuodesta 1971. Viimeisin luetteloon noussut maa on Etelä-Sudan, vuonna 2012. Luettelosta on koko sen historian aikana poistunut vain viisi maata: Botswana, Kap Verde, Malediivit, Samoa ja Päiväntasaajan Guinea.

YK:n vähiten kehittyneiden maiden luettelon 47 maata esiintyvät monella muullakin hälytyslistalla. Hauraiden valtioiden indeksissä 41 niistä loistaa punaisena. Sama osuus maista on erityisen haavoittuvia ilmastonmuutoksen todennäköisimmille seurauksille. Terveysriskejä kartoittavan tutkimuksen kärjestä löytyy 36 maata.

31 YK:n vähiten kehittyneiden maiden luettelossa olevista maista esiintyy hälyttävässä roolissa kaikissa yllä kuvatuissa riski-indekseissä. Lisäksi kymmenen luettelon maata kirjaa tililleen kolme neljästä riskistä. (Riskit ovat siis: kehittymättömimmät maat, hauraimmat valtiot, ilmastonmuutokselle altteimmat, ja terveysriskejä omaavimmat maat)

YK:n luettelon ulkopuolelta löytyy vielä yhdeksän sellaista maata, jotka ovat samanaikaisesti hälyttävässä määrin hauraita, ilmastonmuutosalttiita, ja joilla on suuria terveysriskejä.

Viitisenkymmentä maailman maata muodostaa yhden suurista tulevaisuuden uhkakuvista: niiden kyky huolehtia väestöstään huomisen haasteiden edessä on vaihtelevasti kyseenalainen.

Riskikeskittymä on kaiken kaikkiaan epävakaa. Mitä suuremmassa määrin yhden maan monituiset riskit toteutuvat, sitä epävakaampi siitä tulee. Maan sortuminen hauraasta hajonneeksi ei tällaisessa tilanteessa ole poissuljettu kehityskulku.

Afrikan mantereen 54 valtiosta 35 on eri tasoisia riskikeskittymämaita.

 

Väestönkasvu on hallittavissa

Toinen uhkakuva liittyy väestönkasvuun. Maailman väestönkasvuun liittyvät riskit kohdentuvat nekin erityisesti Afrikan mantereelle.

Vuonna 2017 meitä oli maapallolla noin 7,6 miljardia. Afrikassa asui 1,3 miljardia ihmistä. Afrikkalaisten osuus maailman väestöstä oli noin 16,6 prosenttia. Vuonna 2100 maailmassa on YK:n korkeimman kasvuennusteen mukaan 11,2 miljardia ihmistä, joista 40 prosenttia eli 4,8 miljardia ihmistä asuu Afrikassa.

Afrikan ohella vain Tyynenmeren alueella väestön prosentuaalinen osuus maailman kokonaisväestöstä on ennusteen mukaan kasvanut. Kaikkialla muualla väestöosuus on vähentynyt, suhteellisesti eniten Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Absoluuttinen asukasmäärä on laskenut vain Euroopassa: 745 miljoonasta (vuonna 2017) 650 miljoonaan (vuonna 2100).

Väestönkasvuun liittyy monia riskejä. Miten miljardit uudet ihmiset pidetään poissa äärimmäisen köyhyyden noidankehästä? Miten yli 11 miljardin ihmisen terveydenhoito järjestetään? Millaisia slummeja miljardit uudet ihmiset tuottavat megakaupunkien kylkeen? Minne ihmiset suuntaavat, jos toivo tulevasta sammuu kotiseudulta, mm. ilmastonmuutoksen heijasteiden vuoksi.

Positiivisia uutisia: väestöriskejä voidaan todistetusti vähentää.

Syntyvyys Nigerissä on maailman suurinta, lukutaito maailman vähäisintä. Vuonna 2012 Nigerissä syntyi 7,2 lasta naista kohti. Samaan aikaan lukutaitoprosentti maassa oli 15,5. Näillä luvuilla on keskenään yhteys.

Bangladeshissä lukutaito oli vuonna 1981 tasolla 29 prosenttia. Vuonna 1970 nainen synnytti Bangladeshissä keskimäärin 6,9 lasta. Vain sukupolvea myöhemmin, määrätietoisen työn tuloksena, 72,9 prosenttia bangladeshiläisistä osasi lukea vuonna 2016, ja vuonna 2017 nainen synnytti keskimäärin 2,1 lasta.

Koulutus on terveyden edistämisen ohella avain väestöriskien vähentämiseen. Näin toimii aivan erityisesti tyttöjen ja naisten koulutus, joka onkin yksi Suomen kehityspolitiikan painopisteistä. Meillä on kaiken lisäksi aikaa. Vuoteen 2100 on 82 vuotta eli kaksi kertaa se aika, jonka Bangladesh tarvitsi oman väestöräjähdyksensä taltuttamiseen.

 

Ilmastonmuutos uhkakuvista suurin

Riskikeskittymämaiden ja väestöräjähdyksen ohella ilmastonmuutos on uhkakuvista kolmas. Se on uhkakuvista suurin muun muassa siksi, että suorien vaikutusten lisäksi ilmastonmuutos heijastuu tavattoman moneen muuhun asiaan, kuten useimpien muiden uhkakuvien toteutumiseen ja näiden seurausten mittasuhteisiin.

Lämpötilat nousevat ilmastonmuutoksen myötä. Mikäli valtiot eivät toteuta niin sanotussa Pariisin sopimuksessa asetettuja ilmastonmuutosta hidastavia tavoitteita, päivälämpö on vuonna 2100 suuressa osassa maapalloa 35 astetta tai enemmän yli 200 päivänä vuodessa. Se on sietämättömän kuumaa.

Ellei ilmastonmuutoksen etenemistä kyetä hillitsemään, osassa Persian lahden aluetta saattaa lämpötilan ja kosteuden yhdistelmä (märkälämpötila) vuosisadan loppuun mennessä ajoittain ylittää ihmisen lämmönsäätelykyvyn rajat. Rajojen ylittäminen tarkoittaa, että ihminen säilyy ulkona tai ilmastoimattomassa tilassa hengissä enintään kuusi tuntia.

Lämpötilat nousevat, jäätiköt sulavat, merten pinta nousee. Luonnon algoritmit häiriintyvät, kasvukaudet muuttuvat, kasvilajit kadottavat kompassisuuntiaan, merivirtojen ja ilmakehän virtaukset saattavat ennakoimattomine seurauksineen muuttua. Osa maapallon pinnasta aavikoituu ja muuttuu tuottamattomaksi, ja puhtaasta vedestä tulee huutava pula. Tulvat, kuivuus ja myrskyt lisääntyvät ja vakavoituvat.

Vuosina 1995 - 2015 kirjatuista katastrofeista 91 prosenttia on tulvien, myrskyjen, kuivuuden ja äärilämpötilojen tapaan ilmastonmuutossidonnaisia. Näiden luonnononnettomuuksien esiintymistiheyden ja niiden voiman ennustetaan kasvavan, katastrofien aiheuttamien tuhojen ja kärsimysten lisääntyvän.

 

Telttaleirit eivät enää riitä pakolaisille

Maaliskuussa 2018 julkaistun Maailmanpankin raportin mukaan ilmastonmuutos pakottaa yli 143 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa muuttamaan kotimaansa rajojen sisällä vuoteen 2050 mennessä. Sisäisen ilmastopakolaisuuden ohella elinolosuhteiden muutos johtaa ennusteiden mukaan myös poikkeuksellisiin rajat ylittäviin pakolaisvirtoihin vuoteen 2100 mennessä.

Vuosisadan lopun pakolaistilanteeseen ei enää vastata YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n telttaleireillä. Tilapäisiksi tarkoitettujen ratkaisujen sijaan pakolaisten globaalista kotouttamisesta pitää tulla uusi normaali. Riskialueiden väestön hallittuja, suunnitelmallisia siirtoja tulisi vakavasti harkita jo ennen kuin on kiire, viimeistään ennen kuin tilanne uhkaa karata käsistä.

Pahimmissa pakolaisskenaarioissa puhutaan sadoista miljoonista ihmisistä. Vuosisadan loppuun mennessä miljardit ihmiset kärsivät yksin puhtaan veden puutteesta. Moniko heistä tyytyy osaansa?

Kansainvaellusten mittasuhteita tavoitteleva pakolaisuus on vuosisatamme uhkakuvista neljäs, ja kiinteässä yhteydessä kolmeen aiemmin kuvattuun.

Useiden ruokaturvaa seuraavien järjestöjen ja tahojen yhteisen, maaliskuussa 2018 julkaistun ruokaturvaraportin mukaan 124 miljoonaa ihmistä 51 maassa on parhaillaan vastakkain eri asteisten ruokaturvakriisien kanssa. Viime vuonna julkistettu vastaava luku oli 108 miljoonaa ihmistä 48 maassa, edellisvuonna luku oli 80 miljoonaa.

Nousukaari on jyrkkä. Raportti selittää muutoksen jatkuvilla konflikteilla, ja pitkittyneillä negatiivisilla luonnonilmiöillä.

Ruokaturvatilanne on suhteellisen luotettava mittari kertomaan humanitaarisen hädän tilasta. Ruokaongelmat heijastavat yhtä aikaa sekä maailman konfliktitilannetta, että poikkeuksellisten ilmastollisten olosuhteiden ja ruoantuotantoon muutoin kielteisesti vaikuttavien seikkojen vaikutuksia.

 

Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan viisi tasoa

Kriisinhallintaa tehdään viidellä tasolla.

Ensinnä: älykkään kehityspolitiikan kautta on mahdollista estää kriisien syntyminen, tai lieventää niiden vakavuutta ja seurauksia.

Toiseksi: humanitaarista apua tarvitaan, koska parhaista pyrkimyksistä huolimatta osa riskeistä kuitenkin toteutuu.

Kolmanneksi: laki- ja järjestyspainotteinen siviilikriisinhallinta operoi jo päällä olevassa kriisissä. Jo puhjenneen kriisin ohella siviilikriisinhallinnan työkaluja voitaisiin käyttää myös kehityspolitiikan elementtinä, ehkäisemään ja lieventämään uhkaavaa kriisiä. Se tosin edellyttäisi työkalupakin sisällön monipuolistamista.

Tasoista neljäs, sotilaallinen kriisinhallinta on luonteeltaan joko eskaloitumista estävää, rauhaa turvaavaa, tai aktiivista, osapuoleksi asettuvaa aseellista voiman käyttöä.

Viides kriisinhallinnan taso on niin sanottu kotimainen ulottuvuus. Jos kriisinhallintaa rahoittavien tai harjoittavien maiden kaikkien muiden pyrkimysten mittasuhteet osoittautuvat riittämättömiksi, on seurauksilla kustannuksineen taipumus tulla lopulta tullipuomeista läpi. Terrorismin tai muun kansainvälisen turvallisuusuhan aiheuttamat kotimaiset kustannukset, ja toteutuvasta pakolaisuudesta aiheutuvat välittömät kustannukset ovat esimerkkejä tällaisista, puomien läpi tulevista kuluista.

Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike työskentelee kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan kaikilla tasoilla. Ennaltaehkäisy, riskialttiiden yhteisöjen iskunkestävyyden kohentaminen, ja humanitaarisen avun antaminen ovat Punaisen Ristin työlistassa osa jatkumoa, eivät erillisiä asioita. Punaisen Ristin ohjelmatyö ehkäisee tulevia tuhoja, valmistaa riskien uhkaamia yhteisöjä kohtaamaan poikkeusoloja, auttaa näitä luonnononnettomuuksien, kriisien tai konfliktien iskiessä, ja niistä selvittyä aloittaa ennaltaehkäisyn ja resilienssin kasvattamisen uudelleen.

 

Humanitaarinen apu kaivoskuilun kanarialintuna

Olen yllä asettanut viisi kuvaamaani kriisinhallinnan tasoa tietoisesti tähän järjestykseen.

Ennalta ehkäisyn ja iskunkestävyyden varmistamisen tulisi olla kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan ensimmäinen ja varmimmin resursoitu työkalu, koska se on oikein käytettynä kustannustehokkain, ja sen tuloksia tuottava potentiaali on pitkällä tähtäimellä selkein.

Mikäli ennalta ehkäisy osin tai kokonaan epäonnistuu, tai yhteisön kestävyys pettää, syntyvään kriisiin vastataan ensivaiheessa humanitaarisella avulla.

Humanitaarinen apu on, varsinkin pitkittyneenä, ennalta ehkäisyä kalliimpaa. Se ei juurikaan johda kriisin ratkaisuun, eikä sen perinteinen luonne henkeä pelastavana ja hengissä pitävänä työkaluna vastaa parhaalla tavalla nykyisiin tai tuleviin vuosia tai vuosikymmeniä kestäviin avustustarpeisiin.

Kriisin vakavoituessa ja vaatiessa järeitä toimia, humanitaarisen avun tarve jatkuu käytännössä aina. Humanitaarisen avun tarpeesta on tullut eräänlainen kaivoskuilun kanarialintu.

Mikäli toteutuvia riskejä kokeviin yhteisöihin kohdistettu ennaltaehkäisevä ja näitä yhteisöjä vahvistava työ epäonnistuu, se lisää välittömästi humanitaarisen avun tarvetta. Jos humanitaarinen apukaan ei riitä, riski tilanteen hallinnan menetyksestä kasvaa merkittävästi. Punainen Risti työskentelee näkyvimmin tällä vedenjakajalla.

On runsaasti syitä toivoa humanitaarisen avun tarpeen vähenevän. Toive heijastaa huolta siitä, että humanitaarinen tilanne ylipäätään uhkaa riistäytyä käsistä vuosisatamme kuluessa. Todennäköisiä riskejä on liikaa, humanitaarinen korjausvaje kumuloituu. Parhaassakin tapauksessa, eli ennalta ehkäisyn menestyessä, tekemistä riittää enemmän kuin on voimavaroja.

Toive heijastaa myös näkemystä siitä, ettei perinteinen henkeä pelastava humanitaarinen apu enää riitä. Lähi-Idän pakolaiset on humanitaarisen avun varassa pääosin kyetty pitämään hengissä, mutta se ei estänyt syksyn 2015 pakolaisilmiötä.

 

Ihmisarvoinen elämä ja toivo tulevasta

Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n Irakista Eurooppaan paenneiden keskuudessa joulukuussa 2015 toteuttamassa tutkimuksessa 80 prosenttia pakolaisista ilmoitti lähtönsä tärkeimmäksi syyksi tulevaisuususkonsa täydellisen katoamisen.

Kriisinhallinnan humanitaarisen avun tason tulisi jatkossa huomioida hengissä selviämisen tarpeiden ohella myös ihmisarvoisen elämän perusvaatimukset. Olennaisena osana tätä on järjestelmän kyky ylläpitää uskottavaa toivoa tulevaisuudesta.

Vuonna 2015 maailmassa olleista yhteensä 65,3 miljoonasta pakolaisesta vain runsas yksi promille pääsi tuona vuonna palaamaan kotiinsa. Tulevaisuususkon ylläpito on näissä oloissa vaikeaa. Pitkäaikaiseen pakolaisuuteen päätyvillä keskimääräinen pakolaisuuden kestoaika on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n laskelmien mukaan jopa 17 vuotta.

Siviilikriisinhallinta on luontevimmin haurastuneen, jopa hajonneen valtion tehohoitoa. Hoito kohdistuu useimmiten hallintoon, ja on laki- ja järjestysvetoista: poliisi, oikeusvaltio, vankeinhoito, rajavalvonta, tulli, jne. Sotilaallinen kriisinhallinta on vakavimmissa tapauksissa perusteltu työkalu, mutta se on myös työkaluista ylivoimaisesti kallein, ja sisältää usein myös siviilikriisinhallinnan elementtejä.

Vuotta 2015 koskevaksi julkistettujen tietojen mukaan amerikkalaisten Afganistanissa sotilaallisiin toimiin keskimäärin vuodessa käyttämä raha oli 44 miljardia euroa. Samaan aikaan Afganistanin humanitaariset tarpeet olivat 390 miljoonaa euroa. Sotilaallisen kriisinhallinnan kustannuskerroin suhteessa humanitaariseen apuun oli siis lähes 113.

Tosin, humanitaarisen avun tarpeiden rahoituksesta vain puolet kyettiin kattamaan vuonna 2015. Sotilasmenot osapuilleen toteutuivat.

 

Meillä on aikaa ja keinot

Olemme resursseinemme ja riskinäkemyksinemme parhaillaan matkalla 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan alkuneljänneksen jälkimmäisellä puoliskolla. Meillä on perusteltu syy olla huolissaan tulevasta.

Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä on paljolti kyse siitä, millaisilla painopisteillä varaudumme tulevaan. Osin kyse on siitä, onko kansainvälisellä yhteisöllä taloudellisia voimavaroja tehdä edes tärkeimmät tarpeellisimmista toimista.

Huolenaiheista suurin on, kykenemmekö estämään maailman humanitaarisen tilanteen riistäytymisen hallitsemattomaksi. Ellemme kykene, meitä uhkaavat mittasuhteiltaan ennennäkemättömät kriisit ja konfliktit, joita pahimmillaan säestää kiertoradaltaan suistuneen luonnon arvaamaton todellisuus.

Elinajan pituutta koskevien ennusteiden toteutuessa suuri osa vuonna 2018 syntyvistä lapsista on hengissä vuonna 2100. He tulevat elämään pitkälti maailmassa, jollaisen vuosisadan ensimmäisen neljänneksen päättäjät heille sallivat.

Itsemme ja näiden tänä vuonna syntyvien vuoksi tarvitsemme kipeästi ja nopeasti parhaan, yhteisesti siedetyn näkemyksen siitä, millaiselta maailma nykymenoa noudattaen näyttää vuosisatamme jäljellä olevina vuosina, ja mitä tuo tulevaisuuskuva meiltä edellyttää. Meillä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä aikaa ja keinot estää suuri osa uskottavilta tuntuvista uhkakuvista toteutumasta. Jos aloitamme nyt. Heti.

 

Julkaistu teoksessa: Anne Palm ja Roope Siirtola (toim.): Yhdessä enemmän – kriisien hallintaa kokonaisvaltaisesti. WISE, 2018

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat